Mä kirjotin tänne blogiin joskus sata vuotta sitten(okei tammikuussa tuntuu vaan niin kauheen pitkän aika sitten) etten aio stressata enää ollenkaan. Aion vaan nauttia elämästä ja tästä mun jäljellä olevasta vaihtoajasta mitä mulla on. Jooooooo.. No ei oikeen oo onnistunu. Musta tuntuu et oon sellanen ihminen et vaikkei ois mitään stressattavaa niin jotain aina löytyy. Mä saan aikaan paniikin piennimmästäkin asiasta. Mä yliajattelen ja vatvon ja mietin kaikkea miljoonalta eri kantilta ja sen sijaan että oisin saanu vastauksen, oon vaan entistäkin stressaantuneempi. Lisäks ajattelen ihan liikaa et mitä muut musta ajattelee, puhunko oikein, käyttäydynkö oikein, pukeudunko oikein, hymyilenkö tarpeeks, oonko kohtelias ja ystävällinen.. Tää lista vois jatkuu oputtomiin.
En tiedä. Ehkä oon tajunnu miten rajallinen tää mun aika täällä jenkeissä enää on. Mua on alkanu ahistaa kotiinpaluu, mä en halua lähteä pois. Mahtavaa, yksi uusi asia josta murehtia. Tiiän et kuin tyhmä onmiettiä et joo nyt mulla on tän ja tän verran päiviä jälellä. Aikaa tuhlaantuu turhaan. Pitäis elää hetkessä. Niin mä yleensä elänkin, mä rakastan mun elämää ja mun ihmisiä täällä. Ehkä ihmiset on vaan aina luoto haluamaan enemmän ja olemaan kateellisia siitä mitä toisilla on. Mä oon itkeny, nauranu, oppini hillitsemään suorapuheisuuttani ja pitäny elämäni vuoden. Mitä muuta ihminen voi haluta?
Miltä tuntuu nähdä mun perhe ja kaverit uudelleen. Pitääkö mun kaverit musta enää? Mitä jos ei sovitakaan enää yhteen, mitä jos ne ajattelee ot oon liian erilainen? Voin sanoo et mulla on maailman parhaat ystävät ja toivon et pysytään kavereina vielä pitkään <3 Voin kuitenkin sanoa et mä olen erilainen. Oishan se ihan hassua et mä oon vuoden poissa ja tuun ihan samana takasin. Kaikki me muututaan vuodessa, ei siitä mihinkään pääse. Sitten vielä joudun tutustumaan usiin ihmisiin, on vuotta alempana kun muut, enkä tunne ketään. En tiiä miten teen tän kaiken uudelleen. Älkää ymmärtäkö väärin, totta kai haluun nähdä mun perheen ja ystävät, mut en vaan haluu lähteä täältä. En tiedä millon tuun tapaamaan mun Amerikan ihmiset, osaa en varmaan koskaan tapaa uudestaan.
"Chattasin jenkkeihin kaikki yöt ja nukuin päivät. Lisäks oli aika vaikeeta sopeutua olemaan "normaali", kaikki ei enää pyörinytkään mun ympärillä. Oon muutenkin sellanen aika ulospäinsuuntatuva ja sellane mut jenkeis ku oli vaihtari niin olin aina jotenkin niin kauheen kiinnostava kaikkien mielestä."
"Mul kans ite koulun kanssa oli ongelmii parin ekan jakson aikana, ku oli niin paljon rankempaa, eikä suomen tai ruotsin kieli toiminu yhtää, ja ku joutu niil tunneil olee yksin."
Kirjotin noi quotet joskus aikoja sitten mun blogiin(vanhojen vaihtareitten suusta). Miltä mun elämä tulee näytämään kun palaan takasin?
Muut vaihtarit, kertokaa etten oo ainut näitten ajatusten kanssa.
Mä oon nähny miten rajallinen elämä on, miten mikään ei mene niinkuin on suuniteltu, miten epäreilua kaikki välillä on ja miten pahalta tuntuu kun ei voi sille mitään. Oon kokenu miltä tuntuu pohjaton suru ja tunne kun olsi vedetty lattia jalkojen alta, kun ei voi hengittää, kun tuntuu että on aivan yksin koko maailmassa. Oon oppinu et kaikki ihmiset ei oo sellasia kun miltä ne aluks tuntuu ja miten joskus joutuu ikävien asioiden kautta huomaamaan, ketkä ne sun oikeat ystävät on.Olen joutunut tekemään vaikeita valintoja, joista kumpikaa vaihtoehto ei ole oikea.Olen oppinut ettei kukaan ole täydellinen, vaikka sitä joudun itselleni usein muistuttamaan.Oon parempi antamaan itelleni anteeksi, jos teen väärin. Osaan myös tunnustaa jos teen väärin.Oon pitäny salaisuuksia, joita en olisi halunnut pitää.Olen myös yrittänyt olla tuomitsematta ihmisiä ja olemaan ystävällinen myös niille jotka eivät sitä ansaitse. Oon saanu niin monta uutta ihanaa muistoa, mihin voin takertua kun tuntuu oikein pahalta. Mä toisvoisin että voisin sellittää miltä musta tuntuu, mutta mä en voi. Sitä ei pysty kertomaan, se pitää kokea. Oon tajunnut miten sanoinkuvaamattoman onnellinen oon, että oon täällä.
Laura
